Vanhustyöstä
Kirjoitan hoitajana oman näkökulmani vanhustyöhön. Aloitin hoitajaurani vanhustyön parissa vuonna 2014. Ensimmäinen työpaikka hoitoalalla oli kotihoito, jonne tein keikkaa ja pidempiäkin sijaisuuksia. Jo silloin kotihoito oli paineissa; vanhusten, erityisesti huonokuntoisten määrä oli kasvussa. Käynnit saattoivat olla 10 minuuttia kestäviä, jossa annettiin lääkkeet, tai tunnin mittaisia, jossa tehtiin kaikki aamutoimet aina sängystä nostamisesta aamupesuihin, pukeutumiseen ja aamupalaan. Monilla oli merkittävää liikuntakyvyn heikkenemistä, moni tarvitsi käytännössä kaikessa apua. Kiire tuli hyvin usein, ja ylitöiksikin meni.
Vanhustyön kenttä laajeni, kun tein harjoittelun vanhainkodissa vuonna 2014. Siellä hoidettiin pitkälti vuoteeseen, vain yksi asukas oli kävelevä. Vanhukset saattoivat maata vuosikaudet käytännössä sängyssä, johon kaikki hoito tehtiin ja jossa asentoa vain vaihdettiin. Epäinhimillistä, ajattelin.
Tein lyhyen sijaisuuden vuonna 2021 vanhainkodissa. Aamuvuoron aloitti 14 asukkaan kohdalla kaksi lähihoitajaa, joista neljä käveli. Muut hoidettiin jälleen vuoteeseen. Jos aamuvuoro tuli aamuseitsemältä töihin, piti nopean aamupalaverin ja riensi kentälle töihin, nopeasti laskettuna jokaiselle asukkaalle oli aamupäivän aikana karkeasti 15 minuuttia. Tässä ajassa oli syötettävä tai ohjattava syömään, pestävä (pääasiassa lyhyet aamupesut, kerran viikossa suihku), puettava ja lääkittävä. Jos joku tarvitsi enemmän apua, se oli joltakin toiselta pois. Kiire ja stressi oli käsinkosketeltavaa; kuntoutuksesta ja seurustelemisesta karsittiin aina ensimmäisenä, sillä aikaa niille oli harvoin. Ulkoilusta puhumattakaan. Kohtaamiset olivat lyhyitä, eikä kiireettömyyden tuntua pystynyt aina välittämään. Inhimillisyys oli jälleen poissa.
Vanhustyö näkyi myös ollessani töissä terveyskeskuksen vuodeosastolla. Monet vanhukset tulivat ambulanssikyydillä päivystykseen ja osastolle diagnoosilla ”kantamattomat jalat”. Se on yksi termi sille, ettei pärjää kotona. Näitä vanhuksia oli vuodeosastolla paljon; he tarvitsisivat jo ympärivuorokautista hoitoa, mutta pääasiassa he joutuivat sinnittelemään kotona. Kaikki alueen hoivakodit (sekä pitkäaikaisosastot että lyhytaikaisosastot) olivat täynnä, ja uusia vanhuksia jonotti jatkuvasti. He olivat kotihoidon piirissä kyllä, mutta maksimiavut kotihoidossa tarkoittivat alueellani neljä päiväkäyntiä ja yhtä yökäyntiä. Käyntien pituutta ei ollut enempää määritetty. Huonokuntoiselle ja pärjäämättömälle vanhukselle viisikin käyntiä voi olla aivan liian vähän, jos aivan kaikki toiminnot ovat hoitajista riippuvaisia. Käytännössä vanhus voi viettää silti yli 20 tuntia ilman hoitajaa. Nämä vanhukset sitten saattoivat koko kesätyöni ajan rampata kodin ja osaston väliä, ambulanssi tuoden aina muutaman päivän välein ja kotiutuen aina muutama päivä siitä. Koska minnekään muualle heitä ei mahtunut.
Hoitajamitoitus ja hoiva-avustajat – Hyviä vai huonoja keinoja vanhustyön kriisiin?
Mediassa on puhuttu varsinkin hoivakotien karuista tilanteista, sekä suorastaan laittomuuksista ja heitteillejätöistä. Yle uutisoi, kuinka vanhuspalvelut varsinkin yksityisellä puolella kärsivät paikoin vakavistakin puutteista. Ylen toimittaja kirjoitti, kuinka hän on nostanut vanhustyön ongelmia esille jo kymmenen vuoden ajan, eikä vieläkään ole nähtävissä merkittäviä parannuksia.
Tänä vuonna on taas kohistu hallituksen asettaman hoitajamitoituksen takia. Yksityiset hoivakodit erityisesti ovat kokeneet, että paikkoja kyllä olisi vanhuksille, mutta mitoituksen vuoksi ei voi näitä täyttää. Median ansiosta monet kansalaiset ovat lähteneet kelkkaan mukaan; parempi olisi heidän mielestään se, että vanhukset otettaisiin kaikille paikoille, vaikka huonolle hoidolle, vaikka henkilökuntaa ei olisi riittävästi. Nopeasti tuntui unohtuvan, miksi hoitajamitoitus alun perin laadittiin. HS kertoi yhdestä hoivakodista, jossa ei kaikissa vuoroissa ollut lääkeluvallista ammattihenkilöä paikalla, työvuorolistat olivat puutteelliset ja ruokahuollossakin oli ollut ongelmia. Lisäksi kuusi kuolemantapausta hoivakodissa olivat jääneet epäselviksi ajankohdaltaan. Hoitajamitoitus laadittiin juuri siksi, että hoivakotien laiminlyönnit saataisiin loppumaan. Oli haamuhoitajia listoilla, eli keikkalaisia, jotka eivät koskaan saapuneetkaan paikalle. Tai oli paljon epäpäteviä vuoroissa, joissakin vuorossa pelkästään esimerkiksi opiskelijoita.
Hoitajamitoitus tarkoittaa sitä, että jos 0,5 hoitajaa on asukasta kohden, niin esimerkiksi kymmenen asukkaan yksikössä aamuvuorossa on kaksi hoitajaa, iltavuorossa kaksi ja yövuorossa yksi. Mitoitus tarkoittaa siis koko vuorokauden ajan olevien hoitajien kokonaismäärää. Tässä ei huomioida edes sitä, kuinka hoitoisia eli kuinka vaativaa hoitoa tarvitsevia asukkaat ovat. Sikäli se onkin hoitajamitoituksen selkeä kehittämisen kohta, mutta mitoitus laatii jo jonkinlaiset raamit lain puitteissa.
Myös hoitajamitoituksen kanssa on kikkailtu; yksiköistä on kokonaan poistettu laitoshuoltajat, jotka huolehtisivat yksikön tukitoimista, kuten pyykkäyksestä, siivoamisesta ja ruuanvalmistuksesta. Nämä työt valuvat sitten hoitajille. On kuitenkin määritelty, milloin hoitaja lasketaan mitoitukseen ja milloin ei tehdessään tukitoimia. Jos asukas on oleellisesti mukana tukitoimissa, kyseessä on välitön hoitotyö eli hoitaja lasketaan mitoitukseen. Jos taas asukas ei ole mukana tukitoimissa vaan hoitaja tekee asiaa täysin yksin, hoitajaa ei voida laskea mitoitukseen. Tätä on kierretty niinkin näppärästi, että ketään ei nimetä tukitoimiin vuoron aikana. ”Kaikki hoitavat yhdessä”, on omin korvin kuultu perustelu. Käytännössä siis lain silkkaa kiertämistä, sillä yksi hoitaja kuitenkin irrottautuu hoitotyöstä esimerkiksi laittamaan aamupalan esille asukkaille, eivätkä asukkaat ole siinä mitenkään mukana. Tämä kaikki on pois varsinaisesta hoitotyöstä, jota vanhukset yhtä lailla tarvitsevat.
Hoitajamitoitusta kehuvat juuri ne ihmiset, jotka ovat vanhustyössä töissä ja ymmärtävät täysin hoivakotien arjen karun totuuden. He näkevät, kuinka hoitajamitoitus laittaa edes vähän jarrua kuntien ja yritysten silmittömälle epäinhimillistävälle kokemukselle, jota vanhukset saavat osakseen. He kokevat, että heidän työstään yritetään tehdä edes vähän inhimillistä.
Toinen, missä erityisesti HALI ry eli yksityisen soten ja varhaiskasvatuksen liitto on kunnostautunut, on hoivaa toteuttavien vaativuustason laskemisen esittäminen. Eli käytännössä terveydenhuollon ammattihenkilöiden korvaaminen hoiva-avustajilla. Mikäänhän ei nytkään estä palkkaamasta tukitoimia toteuttavaa väkeä, hoitajamitoitus asettaa vain minimin. Hoiva-avustajien palkkaaminen hoitajien lisäksi olisi erittäin tervetullutta, hoiva-avustajat toteuttaisivat tukitoimia ja avustaisivat hoitotyössä. Ongelmana on, että hoiva-avustaja ei korvaa hoitajaa, vaikka sitä nimenomaan tunnutaan tavoiteltavan. Asukkaat ovat monissa hoivakodeissa entistä monisairaampia, jotka vaativat terveydenhuollon ammattihenkilön ammattitaidon hoitamaan arjessa sairaudet huomioiden. Lisäksi hoiva-avustaja ei esimerkiksi saa jakaa lääkkeitä, jolloin vastuu kaatuisi entisestään vuorossa olevalle terveydenhuollon ammattihenkilölle. Ja jos nämä sairaudet jäävät ammattitaidon puutteen vuoksi huomiotta, tietää se päivystyksessä käyntiä ja jopa osastolle joutumista, mikä taas kuormittaa terveydenhuoltoa tarpeettomasti.
Mikä sitten lääkkeeksi vanhustyön kriisiin? Sanoisin, että yksinkertaisesti riittävä rahoitus ja riittävät toimet niin kotihoidossa kuin hoivakodeissa. Kotihoidon ja hoivakotien on pystyttävä toteuttamaan sen laatuista hoitoa, että vanhus voi varsin hyvin, toimintakykyä onnistutaan säilyttämään mahdollisimman pitkälle ja sairaudet ovat hyvässä terveydenhuollon ammattihenkilöiden seurannassa ja hoidossa. Sellaisesta ajatuksesta on luovuttava, että kotona olisi oltava loppuun asti. Tämä on erittäin kallis ajatus, kun ymmärtää, että se kotona pärjäämätön vanhus lähtee ambulanssikyydillä päivystykseen ja sieltä osastolle, käyttäen tätä palveluketjua aina uudestaan ja uudestaan. Hoivakodeissa taas laatu on erittäin tärkeää; riittävästi henkilökuntaa huolehtimaan samoista asioista kuin kotihoidossakin, ja monet terveyskeskusta kuormittavat hoitotoimet ja seurannat voitaisiin tehdä pitkälti hoivakodissa suoraan. Halpuutus, minimimäärä henkilökuntaa, epäpätevien täyttämät työvuorot ja hoitajien merkittävä kuormitus aikaansaavat vain kallista vanhustenhoitoa, josta puuttuu täysin inhimillisyys. Merkillistä on vain se, ettei tätä monikaan tunnu käsittävän, vaikka jokainen meistä vanhenee ja löytää vielä itsensä näiden palvelujen piiristä. Se, miten me nyt panostamme vanhustyön toimivuuteen, ratkaisee sen, minkälaista hoitoa me lopulta itse saamme. Unohtamatta tämän ajan vanhuksia, jotka aivan ehdottomasti tarvitsisivat ja ansaitsisivat parempaa hoitoa. Meidän on yksinkertaisesti pystyttävä parempaan.
